Viikko erämaassa - huurremehtoja kahtelemassa

Piston kylä, jonka valtatie 5 halkaisee, sijaitsee Taivalkosken pitäjän itäosassa noin 50 km päässä kirkonkylästä. Olimme syksystä 1961 alkaen rakentaneet kylään kansakoulua. Siihen aikaan tehtiin lauantainakin töitä kello 14.00 asti. Sunnuntait olivat ainoita päiviä, jolloin voisi käydä metsällä. Pyhien aikana oli kotona tehtävä polttopuuhuoltoa ja karjanomistajilla oli heinäajot ja muut kiireet. Koska olin ehtinyt hankkia auton, minulla oli tehtävänä tuurata sivutoimista valokuvaaja-isääni. Autolla pääsi nätisti kuvattavien luokse erilaisiin perhetapahtumiin.
Vuosi vaihtui ja elettiin tammikuuta vuonna 1962. Asuimme koulutyömaan vieressä parakissa. Useana iltana puheemme kääntyivät metsästysasioihin. Kuultiin kertomuksia muiden hyvistä lintusaaliista. Teeriä oli tuolloin monin paikoin satapäisinä laumoina. Erään talon kaksi metsästäjäpoikaa kehuivat syöneensä syystalven aikaan niin paljon linnun lihaa, että käydessään tarpeillaan ulkohyyssikässä, jätöksistä kuoriusi pyy lentoon. Linnunmetsästysaika kesti tuohon aikaan tammikuun loppuun. Pikkuhiljaa allekirjoittaneen ja parin kirvesmiehen, Kallen ja Paavon, kanssa kypsyi päätös lähteä mehtojahtiin. Pitihän meilläkin joskus olla aikaa mieliharrastuksellemme, metsästykselle. Päätimme ottaa tammikuun viimeisen viikon rokulia ja hiihellä selkoseen. Paikallisilta olimme saaneet tietää Sarvijärven rannalla sijaitsevasta ja kiukaalla varustetusta vanhasta niittysaunasta. Emme olleet varmoja sen kunnosta, mutta se oli tuleva määränpäämme. Olimme nikkaroineet kukin peltiset puureunuksella varustetut ahkiot, joihin tarvikkeet soviteltiin. Kaarisaha, kirves ja makuupussi olivat tärkeimpiä eväiden lisäksi. Emme tunteneet ennestään laajaa Somerselkosta, jossa riitti niin itään kuin pohjoiseen kolmisen peninkulmaa asumatonta selkosta.

Ilma oli kirkas ja paukkupakkasta enteilevä, kun lähdimme maanantaiaamuna rakennustyömaalta kohti jännityksiä tarjoavia selkosia. Edettyämme joitakin kilometrejä, alkoi metsoja näkyä puissa hakomassa. Ammuimme niistä muutamia. Emme halunneet hukata niihin nyt aikaa, sillä tärkeää oli löytää niittysauna ennen pimeän tuloa ja todeta sen kunto yöpymistä ajatellen. Lyhyt tammikuinen päivä alkoi hämärtyä, kun pientä puronpahaista seuraten löysimme lammen ja saunan. Onneksi olimme varanneet mukaamme lapion, jolla saimme maata hankaavan, lahon ja hauraan oven auki ehjänä. Kivikiuas oli onneksemme pysynyt kasassa. Koko sauna oli sisäpuolelta valkeassa kuurassa. Sitten honkia nurin ja haloiksi, kiukaaseen tulet sekä ulos saunan edustalle toiset hiostunutta oloamme helpottamaan. Saunassa oli maalattia ja kiuaskin alempana kuin maanpinta ulkopuolella, joten kiukaan hiillos piti hoitaa huolella, ettei hiillos jäisi kytemään häkää. Kellon viisarit piirtelivät jo lähellä ilta kymmentä, ennen kuin pystyimme menemään sisälle saunaan vieläkin oven raosta savun loppuja kaiotellen. Onneksemme olimme varanneet ahkioittemme pohjille pahvinpaloja, jotka olivat tarpeen kuivina makuualustoina kosteaa maapohjaa vasten.

Metsästysalueemme sijaitsi kaukana ihmisasutuksista. Erämaassa ei metsoja oltu pahemmin säikytelty ampuma-aseilla, joten ne olivat sangen kesyjä. Niitä oli helppo lähestyä ampumaetäisyydelle matalalta sädehtivän auringon suunnasta. Jos jokunen joukosta lähtikin lentoon, ei se lentänyt pitkälle kovasta pakkasesta johtuen. Päivät kuluivat ja saalista kertyi. Huomasimme, että oppivainen se on lintukin. Kun tyynessä säässä mäystimen narina linnunkorviin lakkasi, se potalti pian siivilleen. Kunnioitimme niiden oppimiskykyä ja suunnistimme yhä idemmäksi, uusille metsomaille. Eräänä aamuna aseeni lukko ei toiminut eikä 5,7 mm ns. vauhtikivääri pamahtanut, vaikka olin puhdistanut aseeni rasselilla huolella. Kavereideni sotilaskiväärit kyllä toimivat tuona aamuna 37 asteen pakkaskelissä, jonka saimme jälkikäteen todeta. Vantus-kintas käsineillä ei liipaisinta pystynyt käyttämään, vaan lataus ja laukaisu piti tehdä paljain käsin. Pian siinä paleltumarakko pullahtikin liipaisinsormeen.
Yhdistyksen entinen puhenjohtaja Veijo Jussila (kuvassa oik.) yhdessä Paavo Mannisen ja Kalle Kurtin kanssa Someron erämaassa 60-luvun alkupuolella huurremetsojahdin "tilinpäätöksessä". Tuolloin vielä metsoja löytyi näiltä selkosilta. Erityisesti 1980-luvun alkupuolella metsokanta kävi todella alhaalla, mutta nyttemmin "Osaran"-aukeiden muuttuessa nuoriksi metsiksi lintukannat ovat taas voimistuneet.
Yhden yön vietimme 10 kilometriä pitkän Somerojärven saaressa sijainneessa ja sota-aikana tehdyssä kalakämpässä. Lämmittimenä oli pieni kamiina, joten nyt ei tarvitsisi kärvistellä ulkosalla iltamyöhään. Kaverini oijustivat suoraan kämpälle polttopuiden tekoon, minä suuntasin kulkuni pohjoiseen, Martinselkosen erämaihin.
Päivä oli kulunut lopuilleen, kun 15 kilometrin hiihdon jälkeen tavoitin eräällä suorämeellä viisi metsoa. Tipautin niistä yhden. Laittaessani saalista reppuuni, saapui laukaukseni opastamana paikalle Teerirannan suunnan poroisäntä Veikko Karvonen kaverinaan kuulu eränkävijä Svante Määttä. Miehet olivat lähteneet pakkasen kovettaman hangen selkään katselemaan näkyisikö alueella poroeloa uhkaavan ahman jälkiä. Rauhoittelin heitä todeten, että viikon ajan olemme hiihdelleet kairaa eri suunnissa ja ahmaa ei varmasti tapaisi näiltä selkosilta. Miehet lähtivätkin tyytyväisinä mukaani lämpimänä odottavalle kalakämpälle yöpymään palatakseen seuraavana päivänä koteihinsa.

Vähiin jäivät nukkumiset sinä yönä, kun Svante kertoili metsästysreissujaan. Yksi jännittävimmistä jutuista oli muutamana syksynä kierretyn karhun haku ja sen helmikuinen herättely paksulumisena talvena. Tarkoituksena miehillä oli ”paimentaa” eläin yli peninkulman päähän Teerirannalle ja lopettaa se siellä. Alku oli sujunutkin hyvin, mutta parin kilometrin kulun jälkeen upottavassa lumessa tuli vastaan suoaukea ja lampi. Siinä oli karhu istunut, käpälällään silmiä varjostaen katellut aukeaa ja tehnyt päätöksen palata takaisin pesään. Kahden miehen ja koirien läsnäolosta se ei ollut välittänyt. Mutta miehillä oli kuitenkin toiset aikeet ja Teerirannalle karhukin lopulta ”pääsi”.

Viikon kestävän retken aikana emme nähneet ainuttakaan vierasta suksenlatua kuin vasta retken lopussa Teerirannan miehet tavatessani. Palattuamme vihdoin ihmisten ilmoille, kuulimme pakkasen oleskelleen 26 ja 37 asteen välillä. Neitseellinen erämaa ja kovat pakkaset olivat saaliimme perustekijät. Olen aina pitänyt itseäni korkeintaan keskinkertaisena ampujana, mutta joka päivä ampuessani opin ottamaan sopivasti korkeutta lisää, jos matka oli ylipitkä. Huteja ei tullut. Tuon reissun jälkeen kului peräti seitsemän metsästyskautta ennen kuin hakeuduin uudelleen metsomaille ja ammuin yhden homenokan.

Taivalkoskella 5.11.2007
Veijo Jussila